Blogi elämästä. Aikuisen naisen arjesta, joka täyttyy ideoista, ilmiöistä, ihmisistä, kirjoista, viineistä, elämän pienistä iloista. Rakkaus Ranskaan kulkee rinnalla arjen keskellä.

Seuraa blogiani Bloglovinissa!
Mon Voyage Facebookissa
Yhteystiedot
jaana.ahl@gmail.com
Jaana Ahl

Omassa kuplassa

Enpä edes muista viimeisintä julkaistua postaustani, kurkistamatta sitä ensin. Kirjoittanut toki olen, mutta tekstit päätyneet roikkumaan luonnoksiin. Syitä on monia, ehkä kaikkea voisi kuvata monien asioiden sekamelskaksi. Mukaan on mahtunut syvällisiä pohdintoja, päätöksenteon vaikeutta, ja ihan tavallista arkea. Avaan noita asioita kunhan ne tulevat ajankohtaisiksi, eivätkä leiju enää vailla lopullista päätöstä.

Elän rauhassa ihan omassa kuplassani. Olen todennut, että asiat jotka minua kiinnostavat, innoittavat ja saavat aikaan tasapainoa. Herättävät niin monissa negatiivista energiaa. Aiemmin koitin puhua aiheista, ja saada muitakin niistä innostumaan. Valitettavasti kuitenkin aiheuttivat lähinnä silmien pyörittelyä ja kommentteja kuten ”Mitä sä nyt tollaikää enää edes mietit opintoja” – Totesin hiljaa mielessäni, että mitä enemmän omia valintojani jouduin muille perustelemaan, sitä enemmän ympäristö kommentoi negatiivisesti vastaan. Heräsin todellisuuteen, turhan paljon negatiivisuutta leijuu muiden mielissä noista itselle tärkeistä asioista, joten avaan keskustelua nykyisin aiheista vain sellaisissa ympyröissä, jossa saan niistä pääasiassa kannustusta tai positiivista keskustelua aikaiseksi. Ei sillä etteikö asioita saisi kyseenalaistaa, vaan se on se tapa jolla keskustelu etenee.

Olen huomannut käytännössä, että opinnot, viinit, kahvi, jooga ja kirjat (ja äänikirjat) on keskustelunaiheena paras säästää sellaisiin paikkoihin, jossa edes joku on samalla linjalla. Muutoin on parempi höpöttää ns.tyhjää. Elän aikalailla omassa kuplassani, ja taidanpa siellä jatkossakin pysyä, ja antaa kuplan kuljeskella muiden samoin leijailevien kuplien läheisyyteen. Olen ajautunut ihan liian kauas tutuista kuvioista ja ryhmistä, joissa jokaisen erilaisuutta pidetään rikkautena, tai ainakin jokainen saa olla ihan omanlaisensa. Ilo ja positiivisuus kuuluu itsestäänselvyytenä isona osana ihan tavallista arkea. Hymyhän on parasta lääkettä varsinkin sellaisina hetkinä, kun vähiten hymyilyttää.

Tiedän olevani täysin ulkopuolella tämän hetken sosiaaliviihteen maailmasta. En osaa ottaa kantaa tosi-tv ohjelmien tapahtumiin, enkä tiedä tuon taivaallista edes tämän hetken kuumimpien näyttelijöiden nimistä. Netflixiä ei ole, koska aikaa sille ei vain löydy, tai no ehkä sitten jäisi lukeminen ja kirjat vähemmälle. Niistä taas en malta luopua. Äänikirjat sentään olen löytänyt tuomaan vaihtelua. Ruokatrendeissä olen jämähtänyt jonnekin nyhtökauran ja lähiruoan keskelle. Eikä edelleenkään ole ilmaantunut keliakiaa tai muuta vastaavaa (toivottavasti ei ilmestykään), eli ei tarvitse noudattaa mitään tiettyä dieettiä, ellei nyt sitten ikuista ylipaino-ongelmaa huomioida.

On ollut todella helpottavaa herätä erottamaan mikä itselle sopii, ja mikä taasen tuntuu olevan kuin vieraalta planeetalta. En vain osaa jämähtää paikoilleni – kauhun hikipisarat nousee otsalle, jos alan miettimään, että olisi aika pysähtyä totaalisesti ja jäädä vain tähän -ja kulkea samoja rutiineja vuodesta toiseen -eläkeikään saakka.  Tiedän, että joskushan on pysähdyttävä ja rutinoiduttava samanlaisiin päiviin, mutta vielä koen, että edessä on paljon aktiivisia vuosia ja mahdollisuuksia, en osaa vielä rutinoitua, ja jämähtää, vaan tahdon paljon erilaisia kokemuksia reppuuni. 

2 kommenttia

  • Merja sanoo:

    Mielestäni et elä kuplassa vaan osaat kuunnella itseäsi, pysähtyä ja olla aito itsesi. Niin ja opiskelu kannattaa aina :)

  • jaana sanoo:

    Kiitos kommentista, ja anteeksi kun vastaaminen ”vähän” kesti. Siinäpä se tuon asian tajuaminen olikin aika pysäyttävä kokemus. Huomata se miten erilaisessa maailmassa me kaikki eletään. Se mikä on ok toiselle, on toiselle kauhistus. Silti tunne kun ei kuulu oikein porukkaan (koska ajatuksissa on elämässä eteenpäin pääsy) saa aikaan monenmoisia mietteitä. Kuinka helppoa se olisikaan jämähtää niihin tuttuihin rutiineihin – päivästä toiseen- viikosta toiseen jopa vuodesta toiseen. Itseni tuntien tuolla menolla minusta tulisi kyyninen ja katkera vanha mummo joka kokisi että elämä jäi elämättä. Moinen ei vaan sovi omalle luonteelle. Kauhistus siitä, että työvuosia ennen eläkeikää on jäljellä about 20, niin siinä ehtii kyllä elää vielä vahvasti ja hankkia kokemuksia opintojen ja työn merkeissä. Vierivä kivi ei sammaloidu. Aurinkoista sunnuntaita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *