Elämä Suomessa on kallista ja kallisarvoista

Minulla on tuttavia, jotka haluaisivat muuttaa Suomeen ja tuttavia, jotka ovat niin jo tehneetkin. Suomalaisuus on minulle itsestäänselvyys, koska olen syntynyt täällä ja sukujuureni ovat suurilta osin suomalaiset. Ehkä en sen vuoksi oikein osaakaan asettua Suomeen rakastuneiden asemaan, koska minulla ei ole omakohtaista kokemusta vertauskohteista. Suomessa on melko turvallista ja meillä vallitsee yksilönvapaus monessakin suhteessa.

Serkkuni on muuttanut pois Suomesta, mutta muistaa edelleen ottaa osaa poliittiseen keskusteluun yhteisöllisessä mediassa. Osa luokkatovereistani matkustaa työasioissa ympäri maailmaa ja heidän päivityksistään saan jonkinlaista käsitystä erilaisista elämäntavoista. Teini-ikäisenä entinen miesystäväni siivottiin kotoaan kapinoimasta vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Se aika varmasti muutti häntä monin tavoin ja hän haluaisi muuttaa ulkomaille, mutta hänellä on nykyään perhettä.

Asumiskustannusten tasosta on keskusteltava

Minun elämäni Suomessa on suhteellisen turvattua. Asumistuesta on ollut viime aikoina paljon polemiikkia. Olen samaa mieltä siinä asiassa, että suuret vuokrayhtiöt saavat huomattavaa hyötyä yhteiskunnan kassasta, koska korkeat asumiskulut ja matalat tulotasot pakottavat ihmiset hyödyntämään tilanteensa nojalla asumistukeen oikeuttavaa järjestelmää. Se tulee kalliiksi yhteiskunnalle, etenkin kun kaikki vuokrayhtiöt eivät ole kotimaisia. Silloin ne maksavat käsittääkseni verotkin toiseen valtioon. Joidenkin ihmisten mielestä asumistukijärjestelmä tulisi purkaa. Se aiheuttaisi mittavia ongelmia todella suurelle osalle Suomen kansalaisista. Suomeen haluaville tuttavilleni olenkin täsmentänyt, että aivan kuten kaikkialla, täällä asuminen vaatii sitten rahaa, eikä töiden saaminen välttämättä ole helppoa, vaikka miten toisteltaisiin ”Suomi nousuun”- mantraa. Samat realiteetit tosin vallitsevat kaikkialla muuallakin.

Minua asumistukiasia koskettaa siinä mielessä, että tuloni ovat epäsäännölliset, elämäni sijoittuu vuokratasoltaan korkealle päkaupunkiseudulle ja satun asumaan yhtiössä, jonka omistaa suuri vuokrayhtiö. Se on minun kannaltani armollisempaa kuin asuminen yksityisen vuokranantajan asunnossa. Silloin riskinä saattaisi olla joutua muuttamaan, jos omistaja haluaisikin realisoida omaisuutensa rahaksi, tai sattuisi muuten tarvitsemaan asuntoaan omaan käyttöönsä. Oman elämäni realiteetteihin kuuluu myös synti, josta ei sovi joka seurassa kertoa.

Saako Suomessa olla köyhä?

Olen asunut tässä kodissani jo viitisen vuotta. Tämä on ensimmäinen asunto, jota en jaa kenenkään kanssa. Asuin aika pitkään lapsuudenkodissani, sitten vähän aikaa kimppakämpässä, josta muutin yhteen miesytäväni kanssa. Jaoimme asumiskulut, niin vuokran, sähkön, kaasun kuin kotivakuutuksenkin. Ruokakulutkin maksettiin yhteiseltä etutililtä. Kuten arvata saattaa, yhteinen elämä ei sitten ollutkaan niin auvoisaa, että siitä olisi riittänyt eväitä loppuelämän kestävään rakkaustarinaan. Muutimme tahoillemme, sillä silloin luottotietoni olivat vielä onneksi kunnossa. Nyt asia kuitenkin on toisin, koska tiukimmissa tilanteissa turvauduin siihen mihin niin monet muutkin lankeavat. Pari pikalainaa, pari vippiä lisää lainojen lyhennykseen, liian vähän tuloja. Lopputulos: oma henkilökohtainen velkavankeus. Sen lusiminen vie aikaa.

On helppo antaa ohjeeksi, että laskut pitää vain maksaa ajallaan. En mielelläni lainaa rahaa, enkä ainakaan sotke perhettä ja ystäviä maksumuistutuksiin, käräjäoikeuden viesteihin, enkä ulosoton vireilletuloilmoituksiin. Pahimmillaan minulla on roikkunut osittaisia vuokrarästejä ja olen pelännyt, että kämppä menee alta. Mihin menisin silloin, aikuinen ihminen? Ryömisin takaisin vanhempien nurkkiin? En ole ylpeä tilanteestani, mutta se ei silti määritä minua ihmisenä. Jos en ole oppinut tästä muuta, niin ainakin sen, miten pahalta postinkantajan askeleet rappukäytävässä ja postiluukun kolahdus voivat tuntua. ”Miksi olet kotona siihen aikaan päivästä, kun posti jaetaan, etkä kunnon töissä, kuten kunnon veronmaksajan pitäisi, senkin luuseri?” kysyy nyt joku. Kappas, minä kun teen mieleisiäni töitä milloin missäkin, kotonakin. Kuvitelkaapa tähän kohtaan säteilevä hymiö! Elämä Suomessa on lähtökohtaisesti turvatumpaa kuin useissa muissa sivistysvaltioissakaan. Vähävaraisuuden stigma on kuitenkin sellainen leima, jonka vuoksi suomalaiset turhaan halveksivat kanssaihmisiään. Se on halpamaista kallisarvoisessa maassa.