Blogi elämästä. Aikuisen naisen arjesta, joka täyttyy ideoista, ilmiöistä, ihmisistä, kirjoista, viineistä, elämän pienistä iloista. Rakkaus Ranskaan kulkee rinnalla arjen keskellä.

Seuraa blogiani Bloglovinissa!
Mon Voyage Facebookissa
Yhteystiedot
jaana.ahl@gmail.com
Jaana Ahl

Pehmeää Chemexillä

Loman alkua ja aamun rauhaa. Vihdoin aikaa testata tuota uutta ihanaa kahvikannua (Chemex). Alunperin kiinnostuin siitä, ihan pinnallisista syistä, koska onhan se todellakin kaunis ja mielellään sen pitää esillä. Onhan se kahvimaailmassa saavuttanut harvinaisen paikan New Yorkin modernin taiteen museossa (MOMA).

(Chemex ja Nicolas Vahèn jääkahvitiivisteet)

Jokseenkin taidan olla vähemmistössä, sillä enhän edes omista tuota lähes jokaisesta suomalaiskodista löytyvää laitetta nimeltään kahvinkeitin. Muutoinkin taivallukseni kahvinjuojaksi on ollut poikkeuksellinen. Kahvia noin ylipäätään olen ensimmäisen kerran maistanut vasta kun ikä kolahteli jo lähellä neljääkymmentä. Jokseenkin suoraan tuon ensikokemuksen jälkeen aloin kiinnostumaan kahvista ja tutustumaan itselleni tyypilliseen tapaan, eli mahdollisimman paljon tietoa ja kaivoin tieni samantien sinne kahvipapujen maailmaan. Muistanpa, miten olen reissannut Helsinkiin, ihan vain saadakseni joitain tiettyjä kahveja tutustuakseni. Nykyisin saman tietysti voi tehdä verkkokauppojen kautta. Haaveena oli baristan paperit, mutta sekään ei kotikaupungissa onnistu, joten jäänyt roikkumaan sinne haaveisiin. Koulun kautta toki olen suorittanut erikoiskahvi ja sikarikurssin. Edelleen ihmettelen miten erikoiskahvit ja sikarit oli yhdistetty saman kurssin sisältöön, mutta tulipa tietoa samalla siis myös sikareista.

Nyt kun tuo kahvinuuttamisen ihanuus on omassa keittiössä, ja olen päässyt sillä kaikessa rauhassa aamukahvini uuttamaan, niin en voi kuin kehua. En olisi uskonut näin pehmeään ja jokseenkin rauhalliseen lopputulokseen. Netti on pullollaan tietoa tuosta kannusta, joten olenkin etsinyt selitystä tuolle pehmeydelle. Tuo pehmeys on tullut vastaan lähes kaikissa kokemuskuvauksissa, ja sanonta ”Chemexillä ei voi saada aikaan kitkerää kahvia” toistuu ja nyt itse tuon kokeneena ei voi kuin olla samaa mieltä. Tuon pehmeyden takaa löytyy normaalia paksumpi suodatinpaperi, joka markkinoijan mukaan suodattaa ”pienimmätkin partikkelit, kitkeryyden, öljyn ja rasvat saaden aikaan kirkkaan ja puhtaan kahvin”  Tosin tässä kohdassa päädyn pohtimaan tuota öljyn ja rasvan suodattamista, sillä nautinhan usein rasvakahvia, joten täytynee ottaa selvää, onko tämä tapa paras sen valmistamiseen.

Tottakai valitulla kahvilaadulla/pavuilla on  iso osallisuutensa – eihän sitä voi sivuuttaa, mutta itse kun teen kahvini pavuista, joten myllytin pavut espressokarkeuteen. Ihan siis samaan tapaan kuin normaalistikin kahvini teen. Jostain syystä on iso kynnys lähteä ostamaan suodatinjauhatusta. Päätinpä sitten käydä ostamassa Makukaupasta muutamaakin erilaista papusorttia pienissä määrissä, ja testailla niitä. Laajin valikoima ja ah niin ihana Kauppahallin tunnelma. Jatkossa siis tulen postaamaan aiheesta, joka lähinnä käsittelee papujen/kahvin vaikutusta makusiirappeja unohtamatta (toistaiseksi olen rakastunut Nicolas Vahén tuotteisiin/kahvisiirapeihin) . Harmikseni olen kuitenkin huomannut, että ihan liian harvoin järjestetään ns. kahvitastingeja, mutta ehkäpä sekin elpyy täällä pikkuriikkisessä kotikaupungissa. Onhan viinilinjalla päästy jo hyvään alkuun. Kahvinkin suhteen siis toivoa on. 

ps. Jos tiedät baristakursseja joko tässä Vaasan lähialueilla, tai vaihtoehtoisesti viikonloppukursseja Helsingissä, niin vinkkaa ihmeessä. Mielelläni osallistuisin.

Nautinnollisia kahvihetkiä.

Miksi piitata p*skaakaan

Jos tuossa jokunen postaus sitten päätin viis veisata, ja kirjan mukaisen vinkinkin jaoin ”Älä ole kusipää”, niin nyt siirryttiin sitten astetta syvemmälle samaiseen aiheeseen. Äänikirjan muodossa toki. Äänikirjoihin hurahdin tuossa, kun nappasin jonkun testausajan, joita mm BookBeat, Elisa ja Storytel tarjoavat. Nooh koukkunhan tietysti jäin. Voiko parempaa tapaa vapaa-ajan viettoon näillä helteillä olla, kuin makoilla aurinkotuolissa terassilla ja kuulokkeissa hyvä kirja. Ei tarvitse miettiä silmien siristelyä auringossa, ei aurinkolaseja – voi todellakin vain rentoutua ja kuunnella.

Sitten siihen hehkuttamaani kirjaan. Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan. 

Rakastuin kirjan aitouteen, onhan se kuten nimikin kertoo suorasanaista puhetta kaiken höttöisen hattaramaisen sanontamesern keskellä.

Kirjaa on todella vaikea selittää tai avata, se itseasiassa täytyy vain jokaisen joko lukea, tai kuten itse tein, kuunnella. Äänikirjoisa lukijan ääni on itselle todella tärkeä, tosin samaa kranttuutta on tyypillisesti myös esimerkiksi puhuttujen rentoutusharjoitusten kertojan äänet. Muuutama äänikirja jäänyt kuulematta monotonisen lääkärisanelu-tyyppisen lukijakokemuksen vuoksi.

Tämän kirjan kohdalla todellakin suosittelen kuuntelemista, vaikka kirjakaupassa toki selasin myös fyysistä kirjaa, niin silti se ainakin itselle avautui tosi hyvin juurikin kuunneltuna. Kirjailija on bloggaaja, joka on astunut ison askeleen eteenpäin, juurikin asenteensa ja tämän kirjan kautta.

Kirjassa korostetaan yleisesti sitä, että myös kielteisyys ja negatiivisuus kuuluu osana jokaisen elämään – ei elämä ole pelkästään onnellisuuden hehkuttamista, positiivisissa asioissa hattaran lailla leijumista. Parhaiten pääsee käsiksi aitoon arkeen, sillä kun hyväksyy sen, että elämässä kaikki ei aina ole niin ihanaa ja kivaa, ja silti siitä selvitään. Silti elämä on elämisen arvoista. Kirja ei kuitenkaan kannusta ideologiaan ”positiivisuus on perseestä – ja ammattivalittajat ovat vain realistisia” Hyväksyntä siitä että välillä on huonoja päiviä ja aikoja, että ne ovat osa elämää. Tärkeintä on oppia hyväksymään, ettei aina voi onnistua, eikä jokainen päivä ole pelkkää auringonpaistetta ja blingblingiä.  Ei kaikista tule miljonäärejä tai kuuluisuuksia – on paras oppia hyväksymään, että suurin osa meistä on ihan tavallisia tallaajia ja hyvä niin. Kun tämä kaikki on lennokkaasti ja avoimen aidosti kerrottu, niin eihän sitä voi kuin uskoa ja nyökytellä ”näinhän se on”

Kirjassa on itselle juurikin sopivassa suhteessa voimasanoja – oikeisiin kohtiin ripoteltuna. Realisminsa ansiosta kirja on helppolukuinen ja asioihin on todellakin helppo samaistua. Kirja on kuin tehty tämän hetken hektiseen arkeen, ja kun kesälomaa odotellessa stressi työpaikoilla kiristyy. Sillojn kannattaa, siis joko lukea tämä, tai kuten kirjoitin aiemmin niin kuunnella. Hyvä syy testata noita tarjolla olevia ilmaisia kokeilujaksoja. Ei voi kuin suositella ihan maksimi tähtimäärällä.Kalenterissa liikutaan tarrojen suhteen samaisella linjalla, kuin kirjassakin.

Omassa kuplassa

Enpä edes muista viimeisintä julkaistua postaustani, kurkistamatta sitä ensin. Kirjoittanut toki olen, mutta tekstit päätyneet roikkumaan luonnoksiin. Syitä on monia, ehkä kaikkea voisi kuvata monien asioiden sekamelskaksi. Mukaan on mahtunut syvällisiä pohdintoja, päätöksenteon vaikeutta, ja ihan tavallista arkea. Avaan noita asioita kunhan ne tulevat ajankohtaisiksi, eivätkä leiju enää vailla lopullista päätöstä.

Elän rauhassa ihan omassa kuplassani. Olen todennut, että asiat jotka minua kiinnostavat, innoittavat ja saavat aikaan tasapainoa. Herättävät niin monissa negatiivista energiaa. Aiemmin koitin puhua aiheista, ja saada muitakin niistä innostumaan. Valitettavasti kuitenkin aiheuttivat lähinnä silmien pyörittelyä ja kommentteja kuten ”Mitä sä nyt tollaikää enää edes mietit opintoja” – Totesin hiljaa mielessäni, että mitä enemmän omia valintojani jouduin muille perustelemaan, sitä enemmän ympäristö kommentoi negatiivisesti vastaan. Heräsin todellisuuteen, turhan paljon negatiivisuutta leijuu muiden mielissä noista itselle tärkeistä asioista, joten avaan keskustelua nykyisin aiheista vain sellaisissa ympyröissä, jossa saan niistä pääasiassa kannustusta tai positiivista keskustelua aikaiseksi. Ei sillä etteikö asioita saisi kyseenalaistaa, vaan se on se tapa jolla keskustelu etenee.

Olen huomannut käytännössä, että opinnot, viinit, kahvi, jooga ja kirjat (ja äänikirjat) on keskustelunaiheena paras säästää sellaisiin paikkoihin, jossa edes joku on samalla linjalla. Muutoin on parempi höpöttää ns.tyhjää. Elän aikalailla omassa kuplassani, ja taidanpa siellä jatkossakin pysyä, ja antaa kuplan kuljeskella muiden samoin leijailevien kuplien läheisyyteen. Olen ajautunut ihan liian kauas tutuista kuvioista ja ryhmistä, joissa jokaisen erilaisuutta pidetään rikkautena, tai ainakin jokainen saa olla ihan omanlaisensa. Ilo ja positiivisuus kuuluu itsestäänselvyytenä isona osana ihan tavallista arkea. Hymyhän on parasta lääkettä varsinkin sellaisina hetkinä, kun vähiten hymyilyttää.

Tiedän olevani täysin ulkopuolella tämän hetken sosiaaliviihteen maailmasta. En osaa ottaa kantaa tosi-tv ohjelmien tapahtumiin, enkä tiedä tuon taivaallista edes tämän hetken kuumimpien näyttelijöiden nimistä. Netflixiä ei ole, koska aikaa sille ei vain löydy, tai no ehkä sitten jäisi lukeminen ja kirjat vähemmälle. Niistä taas en malta luopua. Äänikirjat sentään olen löytänyt tuomaan vaihtelua. Ruokatrendeissä olen jämähtänyt jonnekin nyhtökauran ja lähiruoan keskelle. Eikä edelleenkään ole ilmaantunut keliakiaa tai muuta vastaavaa (toivottavasti ei ilmestykään), eli ei tarvitse noudattaa mitään tiettyä dieettiä, ellei nyt sitten ikuista ylipaino-ongelmaa huomioida.

On ollut todella helpottavaa herätä erottamaan mikä itselle sopii, ja mikä taasen tuntuu olevan kuin vieraalta planeetalta. En vain osaa jämähtää paikoilleni – kauhun hikipisarat nousee otsalle, jos alan miettimään, että olisi aika pysähtyä totaalisesti ja jäädä vain tähän -ja kulkea samoja rutiineja vuodesta toiseen -eläkeikään saakka.  Tiedän, että joskushan on pysähdyttävä ja rutinoiduttava samanlaisiin päiviin, mutta vielä koen, että edessä on paljon aktiivisia vuosia ja mahdollisuuksia, en osaa vielä rutinoitua, ja jämähtää, vaan tahdon paljon erilaisia kokemuksia reppuuni. 

Maljoja ja rentoutusta

Aurinkoisena lauantaina lähdin hakemaan lisää rauhaa ja rentoutusta  Äänimaljarentoutukseen WYC:lle. Tiesin kyllä mihin olin menossa, sillä olen aiemminkin vastaavissa käynyt, ja kokenut sen yhdeksi parhaimmista syvärentoutuksen menetelmistä itselleni. Kun olisi piikkimatto vielä mukana, niin uskon tuon yhdistelmän olevan itselleni se paras mahdollinen. Vielä en ole kehdannut piikkimattoa kainalossani tuonne raahata, mutta ehkä ensi kerralla.  Ilmapiiri muutoinkin tuossa maailmassa on seesteinen, joten koen sen todellakin hyväksi vastapainoksi, välillä niin hektiseen arkeen.

Tällä kertaa mukana oli lyhyitä hengitysharjoituksia myös joogan maailmasta, kaiken kaikkiaan siis parituntinen setti koettavana. Vahvasti aina tieteeseen perustuviin perusteluihin uskovana, jotkin asiat tietysti menivät itselläni hiukan yli. Eipä noista haittaakaan todella ole. Jooga siis toki kuuluu maailmaani, mutta esimerkiksi tuo itsensä maadoittaminen on liian abstraktia. Toki tuosta kuulen monesti, ”kun olet henkisen polkusi oikeassa vaiheessa, niin tajuat sen merkityksen” – Njaaa ehkä oma henkinen polkuni sitten on kuitenkin liian maallinen ainakin toistaiseksi. Uskon toki vahvasti ihmisen psyko-fyysis-sosiaaliseen kokonaisuuteen, mutta silti kaipaan sitä tiedettä asioiden taustalla.

Omat kokemukseni sekä joogasta, että tästä äänimaljarentoutuksesta, ovat vahvoja. Ensinnäkin huomaan, sen että tarvitsen paljon hiljaisuutta noiden kokemusten jälkeen. Jokin seesteisyys säilyy pitkälle useamman päivän päähän. Tuo hiljaisuus jota tarvitsen näiden kokemusten jälkeen loppupäivän ajan, on aivan ihanaa, mutta hankaloittaa huomattavasti tutustumista muihin ryhmäläisiin tutustumista. Useinhan tuntien jälkeen ihmiset keskustelevat ja tutustuvat. Kun sitten itse kaipaan vain hiljaisuutta, niin hyvin nopsaan katoan paikalta ja tutustuminen jää. Näissä tilanteissa olen jokseenkin ”herkillä” – kyyneleet valuvat ja varsinkin jos jollekin pitää puhua, niin purkauksena nuo ryöpsähtävät. Itse tiedostan tuon ja olen tottunut siihen, mutta usein kohtaan myös sitä miten muut eivät tiedä miten tilanteessa reagoida. Koska mitään varsinaista syytähän noihin kyyneliin ei ole, ne vain tulevat. Uskon edelleen siihen mitä olen itse pitämissäni rentoutus ja BB harjoituksissa toistanut. Yhtä tärkeitä elämässä ovat itku ja nauru – ei meille ole turhaan itkun lahjaa annettu.

Tälläkertaa kyyneleet tulvahtivat siinä ”heräilyn” vaiheessa, kun huomasin kauniin ruusun ilmestyneen rinnalleni. Tosi kiitollinen olen näistä kokemuksista ja siitä rakkaudesta, joka näissä tilaisuuksissa on läsnä. 

ps. Ja kävinhän tuttuun tapaan myös iltauinnilla Hietasaaressa.

Älä ole kusipää

Tuskin olisi voinut parempaan kohtaan ilmestyä kirja nimeltään Viis veisaamisen elämää mullistava taika. Pakko myöntää kuitenkin, että kirjan nimi itsessään ensin ärsytti. Miksi ihmeessä kaiken pitää aina olla niin elämää mullistavaa taikaa (esim Konmari ym). Taustatekti kuitenkin kannusti nappaamaan kirjan ja lukemaan sen. Se oli täydellinen napakymppi tähän mun tämänhetken ärsytykseen, josta olen tuolla aiemmin jo narissutkin.

Tapa jolla kirja käsittelee aihetta, on todellakin rento ja asiat hyvin perusteltuja. Juurikin sellasita josta itse kirjoissa pidän. Ok – tunnustan heti, että en ihan niin syvälle aiheeseen hypännyt että olisin laatinut ärsytysbudjetin, koska muutoinkaan en ole mikään innokas budjettien/listojen/excel taulukkojen laatija. Laskinpa tuon sitten siihen kategoriaan, että listojen laatiminen ärsyttää -> en siis laadi moisia.

Älä ole kusipää. Tuo kommentti tulee vastaan useammassakin kohtaa ja noin suoraan sanottuna, sen kyllä maalaistalon yksinäinen vanhapoikakin tajuaa. Kirjassa kun jaottelu menee yksikertaisimmillaan kolmen kategorioissa esim :

Lapset, kusipäät ja valaistuneet.

Aika, energia ja raha.

Ystävät, tutut ja tuntemattomat.

Ruumis, mieli ja sielu.

(Yksinkertaista – tuon kolmen jaottelu on helppotajuista.)

Lapset eivät piittaa mistään koska heidän ei tarvitse. Mieti itse : jos joku pesisi kaiket päivät pyykkisi, haittaisiko sinua tippaakaan kaataa syliisi bataattisosetta, tai kimpta jogurtti päähäsi.Tuskin haittaisi. Jos saisit lasin vettä tai uuden lelun – hermostuttaisiko sinua, jos unohtaisit mihin olet edelisen vesilasisi jättänyt, tai jos pehmolelusi tipahtaisi vessanpönttöön? Ei todellakaan. Lapset ne onnelliset pirulaiset.

Kusipäät eivät piittaa mistään, koska heidät on geneettisesti ohjelmoitu tavoittelemaan kaikkea haluamaansa, siitä riippumatta, ketä heidän pitää loukata ja kenen varpaille astua. Heitä ehkä pelätään, mutta heistä ei pidetä. Jos haluat että sinusta pidetään, niin älä ryhdy kusipääksi. 

Valaistuneet – aivan oikein voit valaistua ilman, että sinusta tulee kusipää. Esimerkki – Jos olet sellainen tyyppi, joka lähettää ystävilleen käsinkirjoitettuja kiitoskortteja vietettyään viikonlopun heidän järvenrantahuvilassaan. Nämä samat ystävät tuskin loukkaantuvat verisesti jos kieltäydyt kutsusta lähteä heidän kanssaan heidän suosikkikeskiaikatapahtumaansa. Käy järkeen – Tykkäät järvenrantahuviloista, vihaat keskiaikatapahtumia. Lähetä kiitoskortti, kieltäydy kohteliaasti keskiaikatapahtumasta. Älä ole kusipää. Kaikki voittavat. 

Kirjassa käsitellään siis kokonaisuudessaan ärsytystä, sen vaikutusta kehoon, mielen ja oikeastaan kaikkeen ympärillämme. Miten oppia olemaan ärsyyntymättä turhista varsinkaan asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tuohon Marie Kondon Konmari kirjaan viitataan useassa kohtaa, onhan tavallaan kyse samansuuntaisesta (silti ihan erilaisesta) omien valintojen tekemisestä. Kirjan EnAioPyydelläAnteeksi -menetelmä on sekin elävästi ja selkeästi kuvailtu, kerrottu ja toteutettavissa.

En voi kuin suositella kirjaa oikeastaan ihan kaikille. Jokaselta varmasti noita ärsytyksen aiheita löytyy. Kirjan muistutuksena kun on ”Yksikin pois raivattu ärsytyksen aihe on voitto” Selkeästi käydään läpi myös kaikki se hyvä, jolle jää aikaa ja tilaa elämässä, kun turhat asiat on karsittu pois. Mikä tärkeintä on, että jokainen valitsee itse mikä on tärkeää ja mikä ei – kumpi vetää voiton – anopin nimipäiväjuhlat kukkahattuineen, vaiko hetki omaa aikaa sohvalla löhöillen. Kirjan osalta valinnan voi jo tehdä siinä lähteekö testaamaan menetelmää käytännössä, vaiko lukaisee kirjan vain nyökytellen ”näinhän se on”. 

Kuohuvia kuplia

Tunnustettakoon, että olen ihan liian vähän osallistunut viinitastingeihin, ja noin yleisestikin tapahtumiin, mutta pikkuhiljaa siihen on alkanut tula muutosta. Se tuntuu hyvältä, tutustuu uusiin ihmisiin. Varsinkin tänne blogiin noiden asioiden alakirjoittaminen sitten jää roikkumaan, joten tässä jotain hippusia edellisestä tastingista, josta nyt on kulunut jo parisen viikkoa.

Aiheena oli Kanadalaiset ja Englantilaiset kuohuviinit. Halusin mennä mukaan nimenomaan siitä syystä, että enpä ole edes tullut ajatelleeksi ostaa noita itse ja tutustua. Oiva tilaisuus siis uuden kokemiseen. Viinit löytyy ihan Alkon valikoimista, joten voihan niihin halutessaan sitten palata.

Kanadalaisilla aloitettiin. 

Pakko myöntää, että tuo ensimmäinen tuntui jotenkin liiankin hapokkaalta omaan makuun, mutta jälleen kerran ollaan makuasioiden äärellä, joten eipä siitä sen enempää. Toisaalta kun jätin jokaiseen lasiin osan, palatakseni niihin, jälkeenpäin. Tiedän ehkä ei ole järkevää maistaa viiniä, kun sen ominaisuudet ovat muuttuneet – tässä tapauksessa kuplat poistuneet, ja lämpötila väärä. Jokatapauksessa näin toimin, ja kun aikani olin odottanut, ja maistoin viinin uudelleen, se tuntui täysin erilaiselta, ja sellaisenaan siitä pidin todella paljon.

Ja sitten Englantiin:

Enhän mä taaskaan mitään suurta herätystä näiden kohdalla kokenut, toisaalta en sitä odottanutkaan. Toki näistä löytyi lemppari, mutta sitten päästään siihen omalla kohdalla suht ratkaisevaan asiaan, joka todennäköisesti vaikuttaa ostopäätökseen Alkon hyllyjen äärellä. Yksinkertaisesti se on hinta. Mielestäni nämä 40€ kieppeillä pyörivät hinnat, vaikuttaisivat siten että pistäisin vähän lisää ja ostaisin ihan shampanjaa, tai sitten jonkin huomattavasti huokeamman hintaisen kuoharin. Väliinputoajiin nämä siis kyllä jäävät omalla kohdallani. 

Mikäs näistä nyt sitten oli se oma lemppari? Itseasiassa en edes osaa perustella, miksi juuri tämä näistä kaikista oli se joka tuntui eniten itselle tyypilliseltä valinnalta.

Lasillisten jälkeen sitten kohti kotia. Tosi kiva ilta kaikenkaikkiaan, ja seuraavaan tastingiin onkin jo ilmoittauduttu. Aiheena Luomuviinit, ja mukana sillä kertaa onkin myös luomuoliiviöljyt Italiasta. Todellakin mielenkiinnolla odotan tuota iltaa.

Tässä vielä pari kuohuviini-illan kuvaa.

Ärsyttää edelleen

Joskus se taitaa pitkäpinnaisemmankin ihmisen pinna venyä katkeamispisteesen. Nyt aletaan olla lähellä moista tilannetta. Pakko myöntää, että kohta taitaa kirjaston positiivisen psykologian kirjamateriaalin hyödyt käydä vähiin.

En nyt tiedä mistä tämä johtuu – yhtäkkiä ilmaantuneesta auringosta, ja sen valovoimasta – tosin sekin selitys alkaa olla jo loppuun kulutettu.  Kesä lomineen häämöttää jo nurkan takana. Mikä sitä ärsytyskynnystä sitten madaltaa, niin suurin syy lienee se omasta mnäkokulmastani katsottuna epäreiluus. Jaksan edelleen usko siihen, että ihmisiä olisi kohdeltava samoin perustein oli ne lähtökohdat sitten mitkä vaan. Ärsyttää nähdä sivusta, että näin reilua se elämä ei aina ole. Surullistakin, oman ajatusmaailmani olen toki julki tuonut, mutta koska en ole sellaisessa asemassa, että moisella olisi merkitystä, niin ainut mitä voin tehdä on jaksaa luottaa edelleen ihmisen pohjimmailseen tarkoitukseen haluta ensisijaisesti hyvää. Sinisilmäistäkö? Jep. Mielummin sinisilmäinen kuin kyynikko. Joskus vain näin täytyy uskoa, muuten se pinna poksahtaisi ihan väärissä paikoissa, ja moisesta tuskin mitään hyvää seuraisi.

Eniten kaiketi koitan itselleni selvittää, mistä moinen ärsytys johtuu. Miksi ärsyynnyn esimerkiksi siitä, että jo kuullessa asian tiedän sen olevan sellaista valhetta, että ihmettelen miksi henkilö moista edes puhuu, eikö hän itse ymmärrä miltä kuulostaa, ja itsestäänselvistä asioista vääntyy niin isoja valheita, että eihän niihin tiedä edes miten reagoida. Miksi siis en anna noiden höpöhöpöjuttujen vain mennä ohi, ”kuulematta” niitä, vaan ensin koitan oikaista asiaa, mutta lopputulos on aina sama. Kertoja uskoo asiaansa, ja minä ärsyynnyn, vaikka kyse on täydestä valheesta.

Asia josta olen joskus vuosia sitten kirjoittanut täälläkin, on se etä miksi ihmeessä ärsynnyn myös siitä, kun ruoasta on tehty niin iso keskustelunaihe. Miksi siis ärsyttää se kun joku paatoksella puhuu joko lisäravinteiden merkityksestä, tai kauppaa näitä verkostomarkkinoinnin tuotteita ainoana elämän pelastajana, ja samaan aikaan itse popsii ties mitä lisäainehöttöä. Miksi ei vain voitaisi laittaa se ruokavalio ruoalla ojennukseen, ja vasta sitten lähteä väkisin tuputtamaan jotain lisäravinteita. Omasta mielestäni lisäravinteita ei edes tavallinen tallaaja pahemmin tarvitse kunhan se ruokavalio on aidosti tasapainossa. Jos puputtaa prosessoituja, mikroruokia ja jälkkäriksi pussillisen irtokarkkeja, niin ei siinä kannata rahojaan kasapäin laittaa lisäravinnebisnekseeen. Taas päästään tilanteeseen. Miksi nämä ärsyttää? Eikö jokainen kuitenkin saa laittaa rahansa siihen mihin haluaa? Nooh ehkä siinä ärsyttää se ristiriita ja paatoksellisuus. ”Vai tämä tuote voi pelastaa” – ajatusmaailma.

En paini yksin tämän ärsytyskynnyksen mataluuden kanssa, mutta yksin sieltä tuntuu välillä vaikealta kipuilla ylös. Jääköön muut sinne märehtimään, jos siellä viihtyvät. Itselleni moinen ei ole tuttu tilanne, joten pois pyristelen. Ne on ne monen monet pienen pienet seikat, jotka sitä aiheuttaa. Pienistä puroista muodostuu iso virta, ja kun pato jossain vaiheessa räsähtää, niin silloin on myöhäistä – tästä syystä kaikki mahdolliset keinot otettu käyttöön.

Tuntuuhan tämä pöljältä kirjoittaa tästä yleisellä tasolla, mutta tämä nyt on näitä julkisen blogin ongelmia, joihin on sopeuduttava. Suurin juuri tällä minuutilla ärsytyskynnystä nostava tekijä on 41min 28sek korvissa kaikuva ”pahoittelemme pitkittynyttä jonotusta, palvelemme sinua hetken kuluttua” – nooh kai tässä istuskella voi, mutta kun jokainen noista odotetuista minuuteista maksaa.

Ikävä kyllä jäi kokematta

Tähän kuvittelin tulevan isomman muutoksen, kun sain siirtyä päivätyöhön, mutta näköjään täytyy skarpata enemmän. Nimittän olen ihan väärässä kaupungissa tänä viikonloppuna. Toki olin huomioinut asian jo aiemmin, mutta jostain syystä se lähteminen vaan tyssäsi. Helsingissä nimittäin olisi kolme täydellistä tapahtumaa tämän viikonlopun aikana joihin olisin niin halunnut päästä, mutta täälä kökötän Vaasassa. Kiukkuisinta tässä lienee se, että viime vuonna pyhästi päätin samaisista tapahtumista, että ensi vuonna ihan varmasti osallistun, vaan näköjään taas toisin kävi. Kyllä vielä lauantaiaamuna kurkkaamassa Onnibussin ja VR:n sivut, mutta ihan liian myöhässä. Taitaa olla paras tällätä nuo tapahtumat planneriin jo ensi vuoden puolelle, niin varmasti tulee lähdettyä matkaan.

Muutoinkin jostain syystä, ihan liikaa mielenkiintoisia tapahtumia menee sivusuun, vaikka ei ainakaan voi sitä syyttää ettei olisi tiennyt. Yhden ongelman olen toki bongannut. Facessa kun klikkaan ”kiinnostunut” niin eipä noita enää löydy helposti, jotta voisi sitten oikeasti tehdä päätöksen. Helpolla haulla löytyy tapahtumat joihin on valinnut ”osallistun” mutta ei nuo kiinnostunut kohteet. Tai sitten en vain osaa käyttää sitä oikein. Koskee siis myös ihan Vaasassakin olevia tapahtumia. Sitä monesti klikkaa ”kiinnostunut” koska haluaa ottaa selvää aiheesta ajan kanssa, mutta sittenpä niitä en enää löydäkään, jotta sen varsinaisen osallistumispäätöksen voisi tehdä.

Nämä ikävä kyllä sitten skippasin tänä viikonloppuna : Helsinki Coffee Festival- Kaapelilla. Grand Champange -Vanhalla ylioppilastalolla, NHS-luonnonkosmetiikkapäivä -Paasitornilla.

Kyllä tähän viikonloppuun silti mahtui tapahtumaa, ihan näin kotikonnuillakin. Perjantaina osallistuin mielenkiintoiseen viinitastingiin. Tutustuin ihaniin ihmisiin ja nautin hyvästä illallisesta. Tuosta illasta sitten ihan oma postauksensa. Onnistuneesti sain myös kasattua uuden kulkupelini, joten nyt sitten taitaa olla hypridifillarilla kevyt polkea. Kasaaminenkin oli helpompaa kuin Ikean shoppailut.

Pari kuvaa noista kokematta jääneistä tapahtumista. Kuvat tietenkin tapahtumien sivuilta, koska luonnollisestikaan omia ei ole.

 

 

Ärsytystä ja hyvää mieltä

Täysin tyhjää ajatuksissa, mitä blogin suhteen tulee. Kuvia on ja aiheita, mutta jostain syystä asioiden kirjoittaminen ja jokseenkin toisiinsa liittäminen ei vaan luonnistu. Pakkopullana kun ei todellakaan kannata lähteä napsuttelemaan. Tyhjää jorinaa siitä luultavasti vain irtoaisi.(Tanhupallon askasrtelukirja)

Mikä on viimeaikoina ilostuttanut ja mikä ärsyttänyt? Jotain tiettyä rauhaa ovat tuoneet kirjat (ja kirjaston hiljaisuus). On ollut seurana ns. yhdeltä istumalta luettavia, mutta myös paljon aikaa ja keskittymistä vaativia. Erityisesti Hyvän Mielen Taidot kirja on herätellyt monessakin suhteessa, kulkemaan omaa polkua. Kirjastosta siis nappasin Hyvän Mielen Vuosi-kirjan rinnalla kulkemaan Hyvän Mielen Taidot -opuksen. Niihin on hyvä uppoutua silloin kun tuntuu, että kaikki ärsyttää niinkuin viimeaikoina on ihan liikaa tehnyt.

Olen ollut viime aikoina jokseenkin helposti ärsyyntyvää sorttia. Ärsyttää jopa se kun moisen itse tajuaa, mutta silti tilanne ei muutu. Keski-iän kriisi vai vaihdevuodet? Jokseenkin tunne on sitä, että koen olevani väärässä paikassa. Osittain siitä miten helposti takerrun ”heittoihin” ja muiden mielipiteisiin – esimerkiksi tutun (nainen) kommentti viime perjantaipäivältä. Lätkäisi takapuoleeni ja totesi ”tiedätkö sulla on iso perse, voisit tehdä jotain” – Menin täysin sanattomaksi hämmennyksestä – mutisin jotain ”Nooh itseppä takapuoleni kannan”. Asia ei ollut suuren suuri, mutta siitä jäi lähinnä mietityttämään, että missä menee huumorin hyvän maun rajat? Oliko se edes huumoria? Miksi ihmeessä puolitutun kommentti saa ajatukset sekaisin. Eihän tuo ihminen edes tiedä taustoistani yhtään mitään. Miksi muiden mielipiteet vaikuttavat. Onko kyse kuitenkin enemmänkin siitä, että koska en itse ole tyytyväinen nykyiseen fyysiseen kuntooni tai kokooni, niin siksikö tuollainen saa liikaa ajatustilaa? Miten ihmeessä opin sivuuttamaan moiset kommentit, enkä jää niitä tai niiden syitä pohtimaan?  No en sitten kuitenkaan ajatellut alkaa käymään läpi työhistoriaani (liikunnanohjaajana), enkä sitä sitä maailmaa. Tosin hän kyllä tietää että olen jumppia ohjaillut.  Tiedän kyllä itsekin, että jotain tarvitsisi tehdä. Tiedän myös miten, miksi siis moinen sai taas ärsytyskynnyksen nousemaan. Kyseinen henkilö kovasti haluaisi tehdä tuttavuutta, ja kysyy usein josko lähtisin kaveriksi sinne ja tänne, mutta näiden tällaisten juttujen (monia yhtä omintakeisia kommentteja nousee jatkuvasti esiin)  vuoksi itse tahdon pikemminkin vain etäämmälle. Siinäpä sitten tämän tekstin ärsyyntymisosio.

Tanhupallon askartelukirja on onnekseni osoittautunut aivan ihanaksi hyvänmielenkirjaksi. Pelkästään sitä selailemalla tulee kevyt ja kiva fiilis. Ihania askarteluideoita, ja niin yksikertaisia, että niitä tällainen kaiken askartelun suhteen rähmäkäpälä voi heittäytyä. Ideat kaikessa yksikertaisuudessaan ovat helposti toteutettavissa. Ei kaiken tarvitse olla niin monimutkaista – vaan tällainen tapa piristää ihan tavallista päivää. 

Noro vai ei?

Mahatauti alkaa vihdoin olla voiton puolella. Taas tämä kaiken pysäyttävä pöpö pärähti käymään, ja on ihan kaikessa karuuudessaan herättänyt nyt toipumisvaiheessa monenmoista ajatusta.

Ensinnäkin ollakko vai eikö olla. Niinpä niin mahtaako kyseessä olla Noro vai ei. Milloin tuo nimi Noro on putkahtanut avainasemaan. Ennen sitä puhuttiin vaan, joka vuotisesta maha/oksennus/oksu/yrjötaudista joka leviää ärhäkästi. Oireet kun noudattaa niin kauniisti juuri sitä Noron kaavaa, mutta eihän siinä kunnossa ole a) itsellä kykyä/voimia, b) järkevää lähteä oksennuspussi kainalossa odotushuoneisiin tartuttamaan muita, saadakseen diagnoosin, jolle ei kuitenkaan ole mitään lääkehoitoa olemassa. Mistä sen sitten tietää, mikä sen mahan ja elämän muutamaksi päiväksi sekoittaa niin totaalisesti?  Omalla kohdallani juuri se, että oireet ovat kuin suoraan lääkärikirjoista, ja se että kun kerran on sairastanut tuon siten, että on saanut mahataudilleen, kuuluisan Noro nimen, niin yksinkertaisesti sen vain tietää. Toisaalta tarvitseeko sitä edes tietää? Riittaiskö sittenkin vain se, että tietää olotilansa, vaikkei pöpöllä nimeä olekaan?

Omalla kohdalla kyse ei ole mistään ”pari kertaa yrjösin ja se oli siinä” pöpöstä, vaan yksinkertaisesti siinä vilunväristysten, tuskanhien, oksennuksen ja ripulin keskellä sitä on ihan varma, että kuolen tähän varmasti, vessanlattia tulee tutuksi, koska sänkyyn asti ei kuitenkaan ehdi ennen seuraavaa pään pönttöön laittamista. Ok – sen on tottakai jo oppinut, että kesto on sen pari päivää ja sitten kaikki loppuu, ihan yhtä nopsaan kuin alkoikin.

Itselle tuo on tuttu keväinen kaveri. Tosin jostain syystä on näin vanhemmalla iällä alkanut piipahdella, vain joka toinen vuosi. Yleensä se on vain mennyt niin, että flunssa ei sänkyyn kaada, vaan siten kun muut alkavat olla flunssastaan tervehtymässä, niin sitten alkaa se mun jännitys, siitä koska pöpö iskee. Tänä vuonna ehdin olla jo muka nokkela, ja pitää jääkaapissa kokoajan jotain ”helposti oksennettavaa”, mutta pah sen kerran kun sitä jättää moiset ostamatta, niin pöpö hyökkää juuri silloin.

Nooh nyt ollaan jo voiton puolella, ja kaverina on taas kerran huono omatunto. Miksikö? Tauti tosiaan loppuu yhtä nopsaan kuin alkoikin. Tuntuu, että kyllä tässä jo ihan terve on, mutta ei – kotosalla on parempi pystytellä vielä jonkin aikaa, ettei sitten mene töihin tai kaupan kassajonoihin tartuttamaan muita. Huono omatunto on jokatapauksessa, teki sitten niin tai näin – jos pysyy kotona, on kurja kun tietää että muut joutuvat osuuteni töissä tekemään. Toisaalta jos taas töihin menee, niin silloin huono omatunto soimaa, jos joku muu sairastuu samaan pöpöön, koska itse on ihan varma että ”tuo sai sen varmasti multa – mun syytä kaikki”, vaikka asia ei niin olisikaan. Onneksi joku muu tekee päätöksen tuossa asiassa – kotona siis vielä varoaika, oireiden jälkeen 48h.

Tänään vielä kun malttaa pysyä kodin seinien sisäpuolella, niin sitten pitäisi jo varoaikakin olla kituutettuna. Pakko myöntää, että yliannostus SoMea on ainakin kärsitty. Hah – olen jopa pelannut jotain typerää puhelinpeliä – joita siis en yleensä koskaan pelaa (enkä edes halua oppia) . Kloritea kuluu, kun ainakin kovasti yritän pestä pöpöä pois pinnoilta. Pyykkikone laulaa, kun kaikki mahdollinen pyörii pöpöpesussa. Eiköhän tämä tästä taas huomiseen. Ihan kauniilta tuo ylemmän kuvan pöpö näyttää, mutta alemmassa kuvassa sitten iskeekin se karu totuus.